Näin heti aluksi on pakko todeta kuinka mun sydän sulaa.
Helmikuisena pakkasiltana kun saa ihailla auringonlaskua.
Oikeasti, nyt mennään valoa kohden usean minuutin verran päivässä.
Aurinko on hellinyt talvilomalaista melkein kaikki päivät mikä parasta.
Kuitenkin joka vuosi toistuu sama ilmiö.
Totaalinen lamautuminen.
Mun sielu ja mieli juuri tottunut pimeyteen.
Yhtäkkiä tuntuu kun heräisi
keskellä yötä siihen että joku laittanut päälle
maailman kirkkaimmat valot.
Haluasi vaan uppoutua päätä myöden lämpimän untuvapeiton alle.
Sanoa, sammuta valot, nukun vielä hetken.
Eilen kuitenkin nautin valosta ja auringosta.
Aamupäivällä tehtiin pitkä lenkki karvakuonojen kanssa.
Aurinko tuntui hyvältä ja jopa lämmitti kasvoja.
Ihana vanhempi pariskunta jotka totesivat hymyilen meidän kohdatessaan
kamerani kaulalla nähdessäni "paras päivä kuvata"
Totesin, niin totta!
Taidan viedä pojat kotiin ja ajan Emäsaloon.
Kotiin tultuani soitin. Varattu. Laitoin viestien.
"Lähden kuvaamaan Emäsaloon auringonlaskua."
Hetken päästä sain vastuksen.
"Tuun kans, noin 1h päästä siellä."
Tullut jo perinne yhdessä käkkäräpään kanssa.
Seuraava valloitus on Porkkalanniemi😊
i
Talvilomalla ei etelään lämpöön tänä vuonna päästy.
Mutta olihan kuitenkin päivä jolloin tuntui että olisin lähtenyt arkitselle matkalle.
Kevättä kohden, auringonvalossa!
