Auringonlaskua ihailemassa

 Näin heti aluksi on pakko todeta kuinka mun sydän sulaa. 

Helmikuisena pakkasiltana kun saa ihailla auringonlaskua.

Oikeasti, nyt mennään valoa kohden usean minuutin verran päivässä.

Aurinko on hellinyt talvilomalaista melkein kaikki päivät mikä parasta.

Kuitenkin joka vuosi toistuu sama ilmiö.

Totaalinen lamautuminen.

Mun sielu ja mieli juuri tottunut pimeyteen.

 

Yhtäkkiä tuntuu kun heräisi 

keskellä yötä siihen että joku laittanut päälle

 maailman kirkkaimmat valot.

Haluasi vaan uppoutua päätä myöden lämpimän untuvapeiton alle.

Sanoa, sammuta valot, nukun vielä hetken.

Eilen kuitenkin nautin valosta ja auringosta.

Aamupäivällä tehtiin pitkä lenkki karvakuonojen kanssa.

Aurinko tuntui hyvältä ja jopa lämmitti kasvoja.

Ihana vanhempi pariskunta jotka totesivat hymyilen meidän kohdatessaan

kamerani  kaulalla nähdessäni "paras päivä kuvata"

Totesin, niin totta!

 Taidan viedä pojat kotiin ja ajan Emäsaloon.

Kotiin tultuani soitin. Varattu. Laitoin viestien.

"Lähden kuvaamaan Emäsaloon auringonlaskua."

Hetken päästä sain vastuksen.

"Tuun kans, noin 1h päästä siellä."

Tullut jo perinne yhdessä käkkäräpään kanssa.

http://www.visualaddict.fi/

Seuraava valloitus on Porkkalanniemi😊

 i

Talvilomalla ei etelään lämpöön tänä vuonna päästy.

Mutta olihan kuitenkin päivä jolloin tuntui että olisin lähtenyt arkitselle matkalle.

Kevättä kohden, auringonvalossa!

Näin vuodenvaihteen kynnyksellä

Pikakelaus vuoteen 2020

Alkuvuosi myllerrystä.

Suuria kysymyksiä ja ratkaisuja.

Mitä oikeasti haluan?

Jäädä vai lähteä, tutusta ja turvallisesta.

Päätin jäädä, 

uusien haasteiden parissa enkä ole tätä ratkaisua katunut hetkeäkään.

Uusia kollegoita josta myös muutamista muodostunut läheisiä ystäviä.

Jälleen yksi ihana pitkä kesä saaristossa.

Työpaikan takaisin tulo kotikaupunkiini mahdollisti mökillä asumisen

pitkälle syksyyn koska työmatka lyheni ja pidensi vapaa-aikaa yli kahdella tunnilla.

Kun syksyllä muutin takaisin kaupunki kotiin olin kuukauden ihan ihmeissäni.

Mitä tehdä tällä kaikella ylimääräisellä ajalla.

Kahdeksan vuoden ajan olin jo niin tottunut rutiiniin.

 Kotiin, karvakuonojen kanssa ulos ja nukkumaan. 

Yhtäkkiä mulla iltaisen aikaa yli neljä tuntia.

Eniten mietitytti ne kaikki viikonloppu vapaat mitä ennen pystyin melkein

säännöllisesti pitämään mutta muutaman viikon jälkeen totesin.

Ihan sama, vapaa on vapaa on viikonloppu tai arkipäivä.

Vaikka tämä vuosi ollut vapauttava kaipaan mun ja tyttäreen joka vuotuisia 

matkoja jonnekin missä lämmintä ja valoa enemmän kuin kolme tuntia päivässä.

Jouluaattona ajoimme tyttäreni kanssa meidän rantaan josta kesäisin

kipuamme veneeseen ja ajamme saaristoon.

Tästä tullut jo vuosien varrella jouluperinne.

Totesimme yhteen äänen

 että olisimme jopa voineet viettää tämän joulun saaressa.

 Ensi jouluna?

Ehkä, tai sitten ei koska mun rakkauspakkaus, sana jota en kuulemma

saisi hänestä täällä sosiaalisessa mediassa käyttää.

Hän se joku, kuitenkin totesi jouluaaton pikkutunneilla varovasti että

mitä jos hän ensi joulun olisikin ystävien kanssa Lapissa.

Totesin, joulu on yksi päivä vuodesta.

Kivaa aikaa yhdessä voi viettää muinakin päivinä.

Joka joulu kuitenkin pysähdymme meidän parasta joululahjaa

jonka haimme Titolle kaveriksi Lucan joulua edeltävänä päivänä Oulusta 

lumimyrskyn saattelemana kolme vuotta sitten,

( Luca kuvassa oikealla, Tito toyvillakoira joten pikkuveljeään pienempi vaikka ikää jo kohta 10v.)

Kaksi niin erilaista persoonaa.

Totteleva ja fiksu mamman poika.

Toinen arka ja herkkä meidän perheen "taiteilijasielu"

Joka rakastaa rauhaa.

 Vihaa kun huonekalut vaihtavat paikkaa.

Inhoaa hihnaa eikä tykkää mennä rappuja ulos.

Ei pidä autoon menosta vaikka isobroidi 

hyppää samantien sisälle kun auton ovi aukeaa.

Laituri ei kiva paikka, moottoriveneessä pitää maata vaan litteänä veneen pohjalla

että selviää määränpäähän

vaikkakin tiedän: vene=saari+vapaus ja parasta koiranelämää.

On elementissään ja onnellinen kun saa juosta vapaana.

Ajaa peuroja takaa saaristossa.

Ja ihan parasta, saaren hiekkaranta jossa voi pulahtaa mereen.

Tai vaan leikitellä ja pureskella aaltoja.

Ihanaa Uutta Vuotta!

Yksi sumuinen aamu saaristossa

Edellisen illan maagisen auringonlaskun jälkeen

(viitaten aiempaan postaukseen)

heräsin aamulla ja katsoin ulos ikkunasta.

Meri kadonnut harmauteen.

  Tuntui kuin saari olisi lasisen kuvun sisällä 

minne sumu ei pystynyt tunkeutumaan.

  Edellisen illan auringonlaskun jälkeen 

nukkumaan mennessäni aavistin ja toivoin:

 Tämä minua herätessäni odottaa.

Tämä ilmiö sattuu vain kerran kesässä.

Osaan tätä odottaa tiettyjen sääolosuhteiden myötä.

 Mutta en osaa sanoa miksi hämähäkit juuri näinä öinä

kutovat koko saaren täyteen verkkojaan.

Koko metsä täyttynyt toinen toistaan upeammista hämähäkin taidonnäytteistä.

Jouduin myös sumun takia ilmoittamaan töihin

että tulen pikkaisen myöhässä töihin kun en näe

 mistä meri alkaa ja minne se päättyy.

Mun onni.

Odotellessani että meri taas näkyy

 kävelin pitkin pihaa ja kuvasin näitä mestariteoksia.

Kaunista Elokuun alkua!

Vihdoin, ensimmäinen saaristo viikonloppu!

Viime Lauantai iltana, 
töiden jälkeen hain tyttären matkaan Stadista

 ( noloa kuulemma sano Helsingistä)

Porvoosta nappasimme karvakuonot reissuun mukaan, kävimme
 pikaisesti ruokakaupassa.

Ja sitten SAARISTOON!!!

Syke laski ja rauha valtasi mielen kun hyppäsimme veneeseen
 tietäen kuitenkin

mikä armoton hiirien papana määrä meitä mökillä oli odottamassa.

Vika täysin minun kun olin unohtanut viime syksynä tukkia takasta niiden lempi reitin sekä

uuden keittiön myötä tiski kaappiin jäänyt hiirille mentävä rako sekä pahin virhe,

roskapusseille tarkoitettu astia oikeen päin, joten papanoiden lisäksi 
roska-astia täynnä muumioituneita hiiren raatoja.

Kannoimme melkein kaiken mökin sisältä terassille ja

kuurasimme Lauantai iltamyöhään mökin lattiasta kattoon.

Ehdimme kuitenkin siivousurakan nauttimaan kauniista auringonlaskusta sekä takkatulen lämmöstä.

Aamulla heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen lintujen viserrykseen ja kauniiseen auringonpaisteeseen.

Saaren kaunis vehreys on näin alkukesästä kauneimmillaan.
Yllätyin, koska muutama viikko sitten saarella käydessäni puissa ei ollut edes hiirenkorvia.

Tänä vuonna tein lupauksen että mustikat kerään talteen
ainaskin kukinta lupaa mahtavaa satoa.
Huomasin myös enimmäistä kertaa huomata että puolukka kukkii.

Sunnuntai aamuna siivosin terassin jonka jälkeen suuntasimme meidän saaren hiekkarannalle
joka karvakuonojen ehdottomasti THE TOP ONE paikka.
Täällä Tito unohtaa olevansa vanha ja jaksaa juosta kilpaa rantaa ees sun taakse
jahdaten paljon nopeampaa ja ketterämpää pikkubrodiaan.
Canonin kanssa tässä vauhdissa ei edes pysy perässä, eikä harmita epäskarpit kuvat lainkaan sillä
 tätä iloa ja vapauden riemua on aina yhtä ihanaa sivusta seurata.

Illalla kylläkin Tito niin väsynyt päivän leikeistä että ei meinannut jaksaa mukaan
tarkkailemaan pihan siivous puuhia, vinkui vaan onnettomana terassilla.
Tito kun on mun varjo jonka aina mukana sielä missä minäkin.
Tytär kantoi herran rantaan ja teki takistaan Titolle paikan josta sai seurailla meidän touhuamista.
Hetken yritti tsempata kunnes nukahti kirjaimellisesti istuvalleen.

Illalla kävimme saunassa, grillasimme tyttären valmistamia taivaallisen hyviä herkkuja terassilla 
avotulen ääressä tyynessä illassa auringonlaskua ihaillen.
Skumpalla skoolailen.

Minä yhden lasillisen ja tytär loppu pullon.
Ketutti kun elämä välillä on vastoinkäymisiä täynnä eikä aina ehkä aivan oikeudenmukainen.
Voin kertoa että tässä ei auttanut äidilliset puheet
"kaikella on tarkoitus" tai "kyllä kaikki vielä järjestyy"

Maanataina iltana
 kun kannoin meidän laukut veneeseen mun "varjo" oli hävinnyt.

Joku muukin kuin minä
 oli sitä mieltä että täältä en halua lähteä pois!