torstai 27. joulukuuta 2018

Ei niin yhteistyöhaluinen malli


Ja vielä pikkuisen takaisinkelaus Jouluun.

Alkuperäinen ajatus oli ottaa pojista jouluinen yhteiskuva
joka heti osoittautui "ihan kiva idea" 
Kummatkin kyllä istui kauniisti paikallaan kunnes nostin kameran.
Milloin Luca alkoi irvisteleen tai repiiin isoveljen tonttulakkia joka kylläkin
kiltisti tapitti pää kallellaan kameraan.

Totesin hyvin äkkiä että yhteiskuvaa en näistä saa.

Viime jouluna ei pojista tonttulakki kuvaa otettukaan
koska Luca juuri kotiutunut ja Tito tästä uudesta pikkuveljestään
lievästi sanottuna hämmentynyt.
Kysyvästi minua katsellen.
Jääkö tuo pieni korvia naskalihampailla pureva rääpäle oikeasti tänne
asumaan?!






Tito olisi ollut hyvin yhteistyöhaluinen 
mutta päätin kun en yhteiskuvaa saa on Lucan vuoro.

Ok myönnän, huono päätös.
Huvittaa joka kerta yhtä paljon tän rakkauspakkauksen kanssa. 
Senkun kuvaat mutta sulle en ala poseeraan.
Mutta namin tästä kameran edestä olemisesta ottaisin mielelläni.

Alla kuva Titosta joka niiiiiin veljensä vastakohta.
Monessakin asiassa.
Yksi niistä.
Hän rakastaa kameraa.

Nämä kaksi kamua mun arjen ilo.
Kaksi erilaista pientä sielua.
Itsekkin näiden kahden myötä oivaltanut ja saanut lisää ymmärrystä
siihen kuinka erilaisia me olemme.





keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Joulua ja rauhoittavia huonetuoksuja



Mun yksi ja ainut Joululahja.
Pössöttely kamu.
Poikkeusena että hänen ei tarvi lähteä parvekkeelle.

Muji:n Pop Up Storesta.
Rakastan tätä mun uutta ystävää.

Pössöttellyt päivisin olohuoneessa ja iltaisin siirtyy mun makkariin.
Päivällä Lemongrass tai minttu, öisin eucaluptus.

Tuoksun lisäksi tällä kamulla myös niin rahoittava 
lipalatus
kuin aallot löisi rantaan.




Tyttären sain jouluksi kotiin.
Minä onnellinen.

Lucan ja Ronjan ystävyyttä.

Luca ei päästänyt Titoa lähellekkään Ronjaa.
 Koiratappeluja ja armotonta murinaa.
Joka huvitti meitä kumpiakin.

Ulkoilua ja kiva ilta vaarin ja Paulan luona.



Tapaninpäivä terkuin,
Pia

maanantai 17. joulukuuta 2018

Mitä yksi uusi sohvapöytä voikin saada aikaan





Kuvittelin että kun ostan pitkän harkinnan jälkeen uuden sohvapöydän
laitan sen paikalleen ja that´s it!

No, se ei nyt mennyt tälläkään kertaa ihan noin helposti.
Itseni tuntien kyllä osasin aavistin tuleman.

Täällä tämän sohvapöydän myötä pyöritellyt huonekaluja kaksi päivää.
Unohtamatta tauluja ja kaikkia mun asetelmia
jotka siirtyy paikasta toiseen jonka jälkeen sinne mistä jotain siirretty pitää siirtää jotain muuta...





Taas kerran nanosekunnin ajattelen että olisi niin mahtavaa kuulua siihen
 valtavirtaan joka kerran laittaa huonekalut paikalleen.
 Ja ne pysyy niille valituissa paikoissa.

Mutta tämä minä ja niin minua.
Jopa Luca joka ollut arka muutoksiin alkaa vuoden jälkeen ymmärtämään ettei sen emäntä 
pätkän vertaakaan pittaa sen huolestuneesta katseesta.
Tuhataa kerran syvästi ja menee makuuhuoneseen
jossa emännän sänky sentään vielä pysynyt paikoillaan.
Tito taas tyytyväinen kunhan ruokakuppi pysyy omalla paikallaan
sekä ulkoillaan "sovittuina" aikoina.


Pieni kuusikin hankittu mutta tästä minikuusesta tulee vielä
sanomista kun tytär tulee kotiin jouluksi.

Tiedän jo nyt, ensi Sunnuntaina jota täällä säilyy joulurauha
joudun kunnon kuusen ostoon.

-Pia-


perjantai 7. joulukuuta 2018

Apua, kun se fiilis ei löydy!


Me täällä Lucasta lähtien ihan hukassa tän 
joulustelu fiiliksen kanssa.

Ei sen puoleen että toi rakkauspakkaus siitä edes mitään tajuaisi.
Viime vuonna kun kotiutui 23.12 meille kahdeksan tunnin
automatkan jälkeen ja kotona odotti "se broidi" joka vaan murisi
eikä yhtään ollut iloinen tosta silloin pienestä rääpäleestä
joka oli hankittu ihan hänen seuraksi.

Vuosi vierähtänyt taas nopeammin kun edellinen.
Pojat sulassa sovussa.
Enimmäkseen.
Luca tietää mistä narusta vetää (lue korvasta)
 jolla saa meidän vanhan herran ihan raivon partaille.
Jopa niin, että muutaman kerran vierestä katsoneena
miettinyt että kumpi lähtee eläinlääkäriin paikattavaksi.







Minä niin joulu ihminen.
Mutta nyt tuntuu ettei se meinaa löytyä
vaikka kuinka kuinka yritän.
Kynttiläthän tässä kodissa palaa kesät talvet.


Tänään kuitenkin saimme ripauksen lunta.
Josta Luca niin innoissaan.
Nuuski ihmetystä sieraimet valkoisena.

Alla oleva kuva Titosta kahdeksan vuoden takaa.
(kuva Jari Lifländer)

Kai mun pakko ostaa se kuusi jotta saan tyttären jouluksi kotiin :)


Tää jengi lähtee nyt lumeen pöyhiin etsien sitä fiilistä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Pimeä ja synkkä Marraskuu



Vaikka aamusta iltaan taivas ollut sysimusta en ole vajonnut
mukaan tähän synkkyteen vaan sitä uhmaten siirrellyt
huonekaluja ja tehnyt meille pesän josta
 aamulla kiva lähteä ja jonne töiden jälkeen ihana palata.
Hyggeileen.
 Oikeasta rakastan tätä sanaa.



Olen innokas katsoja Suomen Kaunein Koti ohjelmaa
mutta olen todennut että mun koti suomen kaunein. 
Minulle.



Sunnuntai terkuin,
Pia ja kaksi rähisevää villakoiraa
jotka tekevät mun kodista 
omilla persooneillaan
paikan jossa ei köskaan voi olla nauramatta.



maanantai 5. marraskuuta 2018

Rääpäle joka täytti vuoden






Niin se vuosi on vierähtänyt, melkein huomaamatta.
Muistan  kuin  eilisen kun saimme tietää että meille kotiutuu Titolle kamu.
Sen tunteen kun ei olisi maltattanut odottaa Jouluun asti että saisi tämän ihanuuden kotiin.

Ne monet puhelut ja videot jota sain Lucasta.
 Meidän pohjoisen poika.
Pennuista ensiksi syntynyt.
Se joka jo pentua se vähän se vähän hönöin.

Se jännittävä ajomatka etelästä pohjoiseen
23.12 jolloin varmaan talven pahin ajokeli.
Aamulla lähtö kotoa klo 5.30 illalla kotona 23.50.
Lunta satoi Jyväskylästä eteenpäin niin paljon että suurimman osan matkasta näkyväisyys nolla.

Matka joka jäänyt niin minun kuin tyttären sydämeen.
Meidän paras joulu.

Kotiin tullessamme Titon järkytys, ilme jolla katsoi minua 
nappisilmin,
 ei voi olla totta, mikä tuo on, jääkö se oikeasti tänne...
Tyttären suuri huoli, 
tuleekohan nuo kaksi koskaan toimeen?!








Luca niin eri luontoinen kun Tito.
 Ymmärrän toki että me, niin eläimet kuin ihmiset olemme yksilöitä
mutta Lucan myötä tajuan sen jotenkin entistä paremmin.

Lucalle kaikki uusi on todella pelottavaa.
On se sitten uusi viherkasvi kotona, tuoli uudessa paikassa tai jopa iso lehtikasa pihassa
 joka ei siellä eilen ollut.

Ehdottomasti pelottavin paikka oli ensiksi laituri ja sen päälle vielä moottorivene.
 Tässä kiristeltiin jopa mun hermoja.
Olisin tietty voinut mennä sieltä missä aita matalin, eli joka kerta
 kantaa poika rannasta veneeseen mutta koska tiesin että tämä saaristoelämä
tulee olemaan meille arkipäivää mentiin sitten vaikeimman kautta.
 Saattoi mennä puolitunti kun istuin laiturilla ja kannustaen höpöttäen Lucaa tulemaan veneelle.
 Tito veneessä todella kärsimättömänä
kimeällä haukunalla räksyttäen, mikä kestää??!!!
Ja Titon räksytys oikeasti melkein puhkaisee tärykavot!

Ja minä, räjähtämis pisteessä hiki karpalot otsalla,
 yritän olla rauhallinen .
Kakofonian taustalla säestämänä...





Saaressa Luca yllätti jopa minut.
Meri kuin magneetti.
Sinne oli päästävä, oli tyyntä tai kova myrky. Aamuin illoin.
Toisin kun hänen kaikelle muulle avoinna oleva Isoveli joka ei tule uimaan
 ennen kun pelkäsi että se mami lähti niin kauaksi rannasta että ottaa ja jättää.





Tätä ilmettä jota rakastan yli kaiken ja saa mun sydämen joka kerta sulamaan.
Kutsun sitä " pitääkö olla huolissaan" ilmeeksi.




Lucalla nyt murrosikä ja TODELLA ISO ego ja koettelee täällä Titon hermoja.
Kaksi kunnon "kukkotappelua"
 vierestä kauhulla katsellut ja kauhunsekaisin tuntein miettynyt kumman joudun viemään elänlääkärin paikattavaski.
Vaikka nnin teksimieli mennä väliin näiden äijien egoiluun
 on näiden vaan pakko tehdä keskenään rajat selväksi.

Riidan jälkeen rauha .
Yhdessä mennään eteenpäin.
Rinta rinnan.

#onellinenkarvakuonjenemäntä




keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Matto joka ei jättänyt rauhaan






On nyt sitten muutaman viikon eijoopas pähkäilyn jälkeen
meidän olohuoneen lattialla.

Minulle ja tälle matolle
 muodostui heti ensi kohtaamisesta
sellainen 
viha/rakkaus suhde jota oikeasti en voi edes selittää.
Joka aamu kävin töihin tullessa vähän silittelemässä,
toteamassa olet ihan kiva mutta oletko liiaan halitseva meidän kodissa.

Olen aina kovasti pitänyt aidoista käsinsolmituitsa itämaisista 
matoista ja muutama pieni kodistamme löytyykin
mutta isoon olohuoneen mattoon ei tästä kukkarosta
 täällä hetkellä löydy sellaiseen ylimääräistä:)

Joten polyesterillä mennään.

Kuvissa tämä matto ei pääse todellakaan oikeuksiinsa.
Sen kaunis beige väritys,
hillittynä ja jotenkin vanhan kuluneen
 kivipestyn oloisen värityksen myötä.

Tuntuu kun olisin tuonut syksyn kauniin
 haalistuneen ruskan sisälle.

Lämpöä ja väriä.


















lauantai 27. lokakuuta 2018

Kateissa ollut sisustusinto









Mökiltä muuton jälkeen on tämä kaupunki koti tuntunut paikalta
minne tulen vaan hengailemaan.

Viime viikolla totesin että seuraavat kuusi kuukautta
tämä kaupunki koti on se paikka josta aamulla lähden ja minne illalla palaan.

   Onhan tämäkin meille rakas paikka.

Sen myötä tästä kaaoksesta taas muodostumassa
meidän pesä jossa nautitaan syksyn rippeistä ja edessä olevasta
aamuin/illoin valitsevasta pimeydestä.

Se hetkelliseti kadoksissa ollut sisustus into 
on taas palannut ja tuntuu niin hyvälle.







Ihanaa viikonloppua!





sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Syksyn sävyjä











Never say ever väreille.

Mun uusi lemppari väri.
Sahrami ja murrettu keltainen.

Pejantaina sain tyttären tyttären myös kotiin jonka nappasin mukaani Vantaan Ikeasta.
Tältä reissulta koitui myös mukaan uusi tuoli olohuoneeseen.

Lepakko tuoli siirtyi parvekkeelle joka myös koki syksyisen muodonmuutoken.
Yhdellä ylimääräisellä euro lavalla parveke nyt kahdessa tasossa.
Muutos johon ennemmän kun tyytyväinen.


Syysterkuin ja ihanaa Sunnuntai-iltaa rannikolta.