Mikä viikonloppu!!!!! Lauantaina käytiin sulkemassa mökki. Aina yhtä surullista, olisihan varmaan vielä saattanut olla monta kaunista ja lämmintä viikonloppua jäljellä, mutta kun ei voi tietää mihin suuntaan nämä syysilmat menee, suljimme nyt.
Isäni asuu mantereen puolella, josta lähdemme saareen, joten sulkemisen jälkeen menimme hänen terassille nauttimaan ilta-auringosta sekä muikuista, savu siiasta ja jälkkäristä, jäätelöstä. Tätini hoidossa nämä mun pikku rakkaspakkaus pellavapäät, joten naurua ja vauhtia riitti, kunnes...
.... Tito oli kadonnut. Ja tää tapahtuu tasan joka kerta kun vaarin luona kyläilemme, nimittäin naapurissa asustaa pikkuserkun ihanalle tuoksuva, sata kertaa suurempi narttu, joten tiesin minne lähteä poikaa etsimään.
Mutta nyt, neiti pihalla, kytkettynä, ja koki tietty Titon ei tervetulleksi sen reviirille. Sitten kaikki sattui sekunneissa, pääsin paikalle samaan aikaan kun Tito, ehdin sanoa paikka, Tito istui! mutta lähti sitten minua kohti, jolloin narttu hyökkäsi Titon kimpuun, otti suuhun ja meidän pikku mies huusi kuin pistetty sika. Minä ryntään koirien luokse, otan nartun leoista kiinni, kumminkin käsin ja kaikin voimin avaan koiran suun niin että saan Titon pois suusta...
Tito tietty aiva shokissa, minä myös, tärisen kun haavan lehti, Tito ontui jalkaa, ja vatsan puolelta vuoti verta, autoon, soitto, missä päivystävä eläinlääkäri ja menoksi.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, pari pientä pintahaava, yksi kyljessä ja toinen pikku pojan pilissä, siksi kaulus ettei päässe nuolemaan, voimakas kipulääkitys, pippelin takia:)
Lääkärikin totesi, että Titon onni että koira tosissaan purrut, muuten asiat olisivat ollut toisin.
Taas muistutus siittä, että tämä elämä on arvokasta ja todellakin hiuskarvan varassa, ikinä ei voi tietää mitä huomenna tapahtuu.
