Tätä asiaa olen pitkittänyt
mutta eilen kävin sen haikein mielen tekemässä.
Sulkemassa ovet meidän ehdottomasti mun rakkaimpaan paikkaan.
En osaa selittää kun en itsekkään oikein ymmärrä
mutta vuosi vuodelta tämä luopuminen tuntuu pahemmalta.
Sydämeen sattuu, fyysisesti.
Poikkeuksellista tänä vuonna
oli myös se että Luca vain pääsi mukaan.
Tito sairastui loppu viikosta ja jäi kotiin lepäilemään.
Tuntui lähtiessämme tosi pahalta kun Tito tajusi minne ollaan menossa
kun kaivoin Lucan pelastusliivin esiin.
Oli huonosta olosta huolimatta lähdössä mukaan ja kaksi
kertaa jouduin kantaa pojan takaisin rapun ovelta.
Sydäntä särkevä itku kuului pihalle saakka kun lähdimme
Luca sitä säestäen auton etupenkillä.
Meillä ollut kuitenkin ollut ihan mahtava saaristo kesä.
Neljä ja puoli kuukautta vain ja ainoastaan saaristoa.
Nauttinut joka hetkestä.
Kesä myös tuonut mukanaan huonoja uutisia
joita mun on
ollut tosi vaikeaa kohdat ja käsitellä.
Jotain olen tänä kesänä oppinut.
Elämään hetkessä.
