Niin se vuosi on vierähtänyt, melkein huomaamatta.
Muistan kuin eilisen kun saimme tietää että meille kotiutuu Titolle kamu.
Sen tunteen kun ei olisi maltattanut odottaa Jouluun asti että saisi tämän ihanuuden kotiin.
Ne monet puhelut ja videot jota sain Lucasta.
Meidän pohjoisen poika.
Pennuista ensiksi syntynyt.
Se joka jo pentua se vähän se vähän hönöin.
Se jännittävä ajomatka etelästä pohjoiseen
23.12 jolloin varmaan talven pahin ajokeli.
Aamulla lähtö kotoa klo 5.30 illalla kotona 23.50.
Lunta satoi Jyväskylästä eteenpäin niin paljon että suurimman osan matkasta näkyväisyys nolla.
Matka joka jäänyt niin minun kuin tyttären sydämeen.
Meidän paras joulu.
Kotiin tullessamme Titon järkytys, ilme jolla katsoi minua
nappisilmin,
ei voi olla totta, mikä tuo on, jääkö se oikeasti tänne...
Tyttären suuri huoli,
tuleekohan nuo kaksi koskaan toimeen?!
Luca niin eri luontoinen kun Tito.
Ymmärrän toki että me, niin eläimet kuin ihmiset olemme yksilöitä
mutta Lucan myötä tajuan sen jotenkin entistä paremmin.
Lucalle kaikki uusi on todella pelottavaa.
On se sitten uusi viherkasvi kotona, tuoli uudessa paikassa tai jopa iso lehtikasa pihassa
joka ei siellä eilen ollut.
Ehdottomasti pelottavin paikka oli ensiksi laituri ja sen päälle vielä moottorivene.
Tässä kiristeltiin jopa mun hermoja.
Olisin tietty voinut mennä sieltä missä aita matalin, eli joka kerta
kantaa poika rannasta veneeseen mutta koska tiesin että tämä saaristoelämä
tulee olemaan meille arkipäivää mentiin sitten vaikeimman kautta.
Saattoi mennä puolitunti kun istuin laiturilla ja kannustaen höpöttäen Lucaa tulemaan veneelle.
Tito veneessä todella kärsimättömänä
kimeällä haukunalla räksyttäen, mikä kestää??!!!
Ja Titon räksytys oikeasti melkein puhkaisee tärykavot!
Ja minä, räjähtämis pisteessä hiki karpalot otsalla,
yritän olla rauhallinen .
Kakofonian taustalla säestämänä...
Saaressa Luca yllätti jopa minut.
Meri kuin magneetti.
Sinne oli päästävä, oli tyyntä tai kova myrky. Aamuin illoin.
Toisin kun hänen kaikelle muulle avoinna oleva Isoveli joka ei tule uimaan
ennen kun pelkäsi että se mami lähti niin kauaksi rannasta että ottaa ja jättää.
Tätä ilmettä jota rakastan yli kaiken ja saa mun sydämen joka kerta sulamaan.
Kutsun sitä " pitääkö olla huolissaan" ilmeeksi.
Lucalla nyt murrosikä ja TODELLA ISO ego ja koettelee täällä Titon hermoja.
Kaksi kunnon "kukkotappelua"
vierestä kauhulla katsellut ja kauhunsekaisin tuntein miettynyt kumman joudun viemään elänlääkärin paikattavaski.
Vaikka nnin teksimieli mennä väliin näiden äijien egoiluun
on näiden vaan pakko tehdä keskenään rajat selväksi.
Riidan jälkeen rauha .
Yhdessä mennään eteenpäin.
Rinta rinnan.
#onellinenkarvakuonjenemäntä
