Vihdoin, ensimmäinen saaristo viikonloppu!

Viime Lauantai iltana, 
töiden jälkeen hain tyttären matkaan Stadista

 ( noloa kuulemma sano Helsingistä)

Porvoosta nappasimme karvakuonot reissuun mukaan, kävimme
 pikaisesti ruokakaupassa.

Ja sitten SAARISTOON!!!

Syke laski ja rauha valtasi mielen kun hyppäsimme veneeseen
 tietäen kuitenkin

mikä armoton hiirien papana määrä meitä mökillä oli odottamassa.

Vika täysin minun kun olin unohtanut viime syksynä tukkia takasta niiden lempi reitin sekä

uuden keittiön myötä tiski kaappiin jäänyt hiirille mentävä rako sekä pahin virhe,

roskapusseille tarkoitettu astia oikeen päin, joten papanoiden lisäksi 
roska-astia täynnä muumioituneita hiiren raatoja.

Kannoimme melkein kaiken mökin sisältä terassille ja

kuurasimme Lauantai iltamyöhään mökin lattiasta kattoon.

Ehdimme kuitenkin siivousurakan nauttimaan kauniista auringonlaskusta sekä takkatulen lämmöstä.

Aamulla heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen lintujen viserrykseen ja kauniiseen auringonpaisteeseen.

Saaren kaunis vehreys on näin alkukesästä kauneimmillaan.
Yllätyin, koska muutama viikko sitten saarella käydessäni puissa ei ollut edes hiirenkorvia.

Tänä vuonna tein lupauksen että mustikat kerään talteen
ainaskin kukinta lupaa mahtavaa satoa.
Huomasin myös enimmäistä kertaa huomata että puolukka kukkii.

Sunnuntai aamuna siivosin terassin jonka jälkeen suuntasimme meidän saaren hiekkarannalle
joka karvakuonojen ehdottomasti THE TOP ONE paikka.
Täällä Tito unohtaa olevansa vanha ja jaksaa juosta kilpaa rantaa ees sun taakse
jahdaten paljon nopeampaa ja ketterämpää pikkubrodiaan.
Canonin kanssa tässä vauhdissa ei edes pysy perässä, eikä harmita epäskarpit kuvat lainkaan sillä
 tätä iloa ja vapauden riemua on aina yhtä ihanaa sivusta seurata.

Illalla kylläkin Tito niin väsynyt päivän leikeistä että ei meinannut jaksaa mukaan
tarkkailemaan pihan siivous puuhia, vinkui vaan onnettomana terassilla.
Tito kun on mun varjo jonka aina mukana sielä missä minäkin.
Tytär kantoi herran rantaan ja teki takistaan Titolle paikan josta sai seurailla meidän touhuamista.
Hetken yritti tsempata kunnes nukahti kirjaimellisesti istuvalleen.

Illalla kävimme saunassa, grillasimme tyttären valmistamia taivaallisen hyviä herkkuja terassilla 
avotulen ääressä tyynessä illassa auringonlaskua ihaillen.
Skumpalla skoolailen.

Minä yhden lasillisen ja tytär loppu pullon.
Ketutti kun elämä välillä on vastoinkäymisiä täynnä eikä aina ehkä aivan oikeudenmukainen.
Voin kertoa että tässä ei auttanut äidilliset puheet
"kaikella on tarkoitus" tai "kyllä kaikki vielä järjestyy"

Maanataina iltana
 kun kannoin meidän laukut veneeseen mun "varjo" oli hävinnyt.

Joku muukin kuin minä
 oli sitä mieltä että täältä en halua lähteä pois!

Iltaretki meren äärelle

Sain tyttären alkuviikosta kotiin muutamaksi päiväksi.

Onnellinen näistä yhteisistä hetkistä.

Tito ja Luca saivat aikaan kunnon rähinät keskenään
mustasukkaisuudesta koska kummatkin 
olisivat halunneet olla Ronjan "the one and only"

Pojat sai kyllä tasavertaisesti syliä ja suukkoja.
Sekä tajusivat aika nopeasti että jos Ronjan vieressä
haluaa nukkua, on vaan yritettävä jakaa tämä aarre yhdessä.
Sulassa sovussa.

Toi yllä oleva kuva kertoo niin paljon.

Tito tuijottaa Lucaa ja ilme kertoo, näetkö missä olen,
uskallatko tulla lähemmäksi, senkin pikku kiusankappale.
Mä oon THE boss! 
(Mun kolmen kilon ikämies jellona:))

Huomenna ekaa kertaa saaristoon yöksi.

Manaan kyyt pois mun pihapiiristä ja sen jälkeen muutamme saaristoon.

Wild and free

Mun Pojat.

Tito & Luca.

Mun uskolliset ystävät.

Tito, mun varjo

viisas vanha herra joka lukee minua kun avointa kirjaa.

Luca, introvertti arka sielu.

Remmissä säikähtää kaikkea mikä ei edellisellä lenkillä tullut vastaan.

Vapaana,

 Pelko poissa.

Mun luonnonlapsi.
 Titolle broidi joka saa selkäkarvat pystyyn.

Luca vaan tietää mistä naruista vetää että saa isobroidin raivoin partaille.

Sunnuntai ja rauha meidän Kolmen kodissa rannikolla.

Me lähdetään ulos nauttimaan.
Keväästä ja elämästä.

Wild and free!

Kevättä rinnassa

 Valo, aurinko ja lämpö tuo kyllä 

mukanaan sellaista energiaa että oksat pois!

Meidän viikonloppu:

* Koti siivottu, kirjaimellisesti lattiasta kattoon.

* Pitkiä lenkkejä luonnossa joka myös heräilee kevääseen.

* Parvekkeelta siivottu talvi pois.

* Pojilla myös omat soidinmenot sekä kevättä rinnassa.

* Muuttolinnut, kauniina auroina jotka täyttävät taivaan.

Eilen ihailin illalla ihastelin parvekkeella

 kun kahdeksan laulavan joutsenen parvi lensi ohi.

Sekä Perjantai iltana kun kuudessa eri aurassa lensi

kaakatten yli sata jotain ankka lintua.

Harmitti ettei kamera matkassa.

Eilen, varmaan viimeiset lumet pellolla.

Taitaa Lucakin jo katsella kevättä kohti.

 Oikeasti, Luca inhoaa kameraa ja tässä kuvassa yrittää

kylläkin minulle sanoa "en tykkää sun mustasta Canonista! 

Rääpäle joka täytti vuoden

Niin se vuosi on vierähtänyt, melkein huomaamatta.

Muistan  kuin  eilisen kun saimme tietää että meille kotiutuu Titolle kamu.

Sen tunteen kun ei olisi maltattanut odottaa Jouluun asti että saisi tämän ihanuuden kotiin.

Ne monet puhelut ja videot jota sain Lucasta.

 Meidän pohjoisen poika.

Pennuista ensiksi syntynyt.

Se joka jo pentua se vähän se vähän hönöin.

Se jännittävä ajomatka etelästä pohjoiseen

23.12 jolloin varmaan talven pahin ajokeli.

Aamulla lähtö kotoa klo 5.30 illalla kotona 23.50.

Lunta satoi Jyväskylästä eteenpäin niin paljon että suurimman osan matkasta näkyväisyys nolla.

Matka joka jäänyt niin minun kuin tyttären sydämeen.

Meidän paras joulu.

Kotiin tullessamme Titon järkytys, ilme jolla katsoi minua 

nappisilmin,

 ei voi olla totta, mikä tuo on, jääkö se oikeasti tänne...

Tyttären suuri huoli, 

tuleekohan nuo kaksi koskaan toimeen?!

Luca niin eri luontoinen kun Tito.

 Ymmärrän toki että me, niin eläimet kuin ihmiset olemme yksilöitä

mutta Lucan myötä tajuan sen jotenkin entistä paremmin.

Lucalle kaikki uusi on todella pelottavaa.

On se sitten uusi viherkasvi kotona, tuoli uudessa paikassa tai jopa iso lehtikasa pihassa

 joka ei siellä eilen ollut.

Ehdottomasti pelottavin paikka oli ensiksi laituri ja sen päälle vielä moottorivene.

 Tässä kiristeltiin jopa mun hermoja.

Olisin tietty voinut mennä sieltä missä aita matalin, eli joka kerta

 kantaa poika rannasta veneeseen mutta koska tiesin että tämä saaristoelämä

tulee olemaan meille arkipäivää mentiin sitten vaikeimman kautta.

 Saattoi mennä puolitunti kun istuin laiturilla ja kannustaen höpöttäen Lucaa tulemaan veneelle.

 Tito veneessä todella kärsimättömänä

kimeällä haukunalla räksyttäen, mikä kestää??!!!

Ja Titon räksytys oikeasti melkein puhkaisee tärykavot!

Ja minä, räjähtämis pisteessä hiki karpalot otsalla,

 yritän olla rauhallinen .

Kakofonian taustalla säestämänä...

Saaressa Luca yllätti jopa minut.

Meri kuin magneetti.

Sinne oli päästävä, oli tyyntä tai kova myrky. Aamuin illoin.

Toisin kun hänen kaikelle muulle avoinna oleva Isoveli joka ei tule uimaan

 ennen kun pelkäsi että se mami lähti niin kauaksi rannasta että ottaa ja jättää.

Tätä ilmettä jota rakastan yli kaiken ja saa mun sydämen joka kerta sulamaan.

Kutsun sitä " pitääkö olla huolissaan" ilmeeksi.

Lucalla nyt murrosikä ja TODELLA ISO ego ja koettelee täällä Titon hermoja.

Kaksi kunnon "kukkotappelua"

 vierestä kauhulla katsellut ja kauhunsekaisin tuntein miettynyt kumman joudun viemään elänlääkärin paikattavaski.

Vaikka nnin teksimieli mennä väliin näiden äijien egoiluun

 on näiden vaan pakko tehdä keskenään rajat selväksi.

Riidan jälkeen rauha .

Yhdessä mennään eteenpäin.

Rinta rinnan.

#onellinenkarvakuonjenemäntä

Saaristoelämää #2

Moi, mä on Luca ja toimin tänään teidän oppaana.

Sori että näytän tällaiselta katukoiralta, mutta mami leikkasi mun 

kaikki upeat leijonakarvat viime viikonloppuna.

No joo, myönettäköön että olin vähän pyörinyt pihkassa.

Kysyn vaan, oliko ihan pakko kyniä

 koko turkki pikkuisen pihkaiseten korvien takia?!

Mutta matkaan!

Meidän iltalenkki kun emäntä kotiutuu sieltä jostain töistä.

Mukana?

Näytän tien, tämä mulle niin tuttu polku.

Hiekkarannalle jossa saan kiusata broidia.

Vielä matkassa mukana?

Täällä hyökkään leijonan lailla isoveljen kimppuun.

Joka kylläkin laittaa mut ojennukseen ja sanon sori...

... käyn taas uudestaan kimppuun.

Musta myös tullut ihan mestari
 repimään isoveljen punkkipanta pois 

joka löytyy milloinkin mistä puskasta 
ja sehän tota meidän mami harmittaa.

Toruu ja kiroilee kun tällä viikolla löytänyt 
kaksi megasuurta punkkia se sängystä.

Ja tiedättekö mitä se niille tekee.

Vie takkaan ja polttaa ne?!

Tämän illan lenkin jälkeen myös kirosi hirvikärpäset.

Joita sillä piposta huolimatta taisi olla hiuksissa.

Ja yksi korvan takana kiipelevä punkki.

Mutta sanoi, että me jatketaan elämää vielä täällä.

Multa tassu!

Ja nyt niin sori mun puolesta.

Mami olisi niin halunnut kuvata ohi lentävää haikaraa.

Mutta minäkin innostuin. Haukkumaan.

Terkuin, Luca.