Rooma, mun silmin

Viime viikolla tyttäreen kanssa neljä päivää Roomassa.

Sininen taivas ja kevättä rinnassa.

Kuvia kamerassa 420.

Kaikki nähtävyydet koluttu ja kuvattu mutta niitä en nyt jaa,

vaan sen minkä minä Roomasta näin.

Josta minä nautin, ihailin, ihmettelin.

Rooman kaduille kaikkine väreineen myös tämä mustavalkoinen 

tunnelma tuntui oikealta. Minusta tuntui että aika pysähtyi.

Kuin olisin aikamatkalla jossa entinen ja tämä päivä sekoittuvat.

Ensin ajattelin että teen kokonaan mustavalkoisen postauksen

mutta silloin jotain mun näkemästä Roomasta olisi jäänyt puuttumaan.

 

Mun kompassi joka ui kuin kala vedessä.
Joka paikassa!

Ripein askelin, päämäärä suunniteltuna joka aamu.

Totesin jo ekana aamuna mitähän tästä seuraa...

Yksi fiilistelee, toinen painaa tuhatta ja sataa askelia ja kilometriä laskien.

Torstaina  meidän hotellihuone  alkoi tuntua liian pieneltä tilalta meille kahdelle.
Itse olin kireä kuin viulun kieli ja sehän sitten tarttuu sekunnissa.
Totesin, timeout, nyt pakko saada hetki omaa aikaa.
Älkää ymmärtäkö väärin,
  viihdymme yhdessä enemmän kuin hyvin ja tytär ehdottomasti
mun parasta matkaseuraa, mutta joskus neljä päivää 24/7 vaan on meille liikaa.

Tytär siis lähti moikkaan Paavia Vatikaanin ja minä menin Ikeaan.

Illalla kun pöly laskeutunut oltiin taas me.

Äiti ja tytär. Parhaat ystävät.

Jotka kikattelee yhdessä siinä päivällä liiaksi pieneksi käyneensä 

hotellihuoneessa, parisängyssä, meidän huonoille vitseille.

Jotka oikeasti todella hauskoja.

Harva niitä vaan ymmärtää.

 (sekä Antti Holman "Harpunsoittajan vaimo" blogille)

Katutaidetta oli ilo katsoa.

Asia myös joka ei kiinnostanut tytärtä pennin vertaa :)

Ruokapaikat ihania, lukuunottamatta ensimmäistä iltaa

kun me kummatkin mahat kurnivana menimme kivaan katu ravintolaan jossa saimme

lämpölamppujen alla istua ulkona. 

Ovella meille näytettiin ruokalistaa jossa toinen toistaan maukkaampia pizzoja.

Tilausta tehdessämme ilmeni kuitenkin että "today, no pizza, only pasta"

Tilasin pastan koska muuten olisin saattanut jopa tappaa jonkun.

Tyttärelle pasta kelvannut mutta sanoi että syö vaan,

mä pärjään mutta näytti myös siltä että kohta tulee ruumiita.

Tarjoilija jopa sen huomasi ja toi ilmaista pientä purtavaa nälkäiselle lapselleni.

Hotellilla tytärkin sitten sai ruokaa.

Minulle etukäteen kerrottiin

 että sotilaita joka puolella, tuo turvallisuuden tunnetta.

Minä koin asian tosi ahdistavana.

Paikoissa joissa satoja ihmisiä ja sotilaita rynnäkkökivääri kaulassa.

Ymmärrän toki että nämä turvaamassa meitä turisteja mutta herätti minussa kysymykseen 

miksi maailmasta tullut tällainen paikka jossa joku saattaisi haluta tappaa 

tuntemattomia ihmisiä jonkun aatteen vuoksi.

Tyttären mielestä yllä olevaa kuvaa en olisi saanut ottaa.

Otin ja nähtiin paljonkin köyhyyttä ja kodittomia.

Näillä katujen asukeilla myös matkassa mukana koiria.

Ja sydäntä särki vielä enemmän.

Mutta ymmärsin, tämän uskollisen ystävän.

Joka ei isäntäänsä jätä.

Rooma, kiitos.
Ihanaa viikonloppua!