Kevättä rinnassa

Olen niin onnellinen että saimme kokea lumisen kylmän talven.

Tämän myötä saamme taas kokea kevään.

Ei kertaheitolla niinkuin viime vuonna.

Se varovasti kokeilee lämpöä Talvea vastaan.

Vetäytyy hetkesi piiloon nurkan taakse, odottaen hetkeänsä.

Minä seuraan ihaillen tätä talven ja kevään taistelua.

Maanantai aamuna heräsin talviseen satumaahan joka kahdessa tunnissa oli sulanut pois.

Kaikesta kauneudesta haltioituneena en edes tajunnut kuvata.

Talvi ei ole vielä luovuttanut.

Kevät kuitenkin tekee tuloaan.

 Linnut visertää, valon määrää lisääntyy.

Jäät sulaa ja me pääsemme muuttamaan saaristoon.

Ilmassa hyvää mieltä ja mukavaa yhdessäoloa

Se tunne kun talvipakkasella lämpö vyöryy kuin hyökyaallon tavoin

joka suonista sisälle kehoon.

Hengittää syvään ja on pakahtua luonnon kauneudesta.

Tuntea kuinka auringon säteet lämmittää tuulesta kylmentyneitä poskia.

Mikä kaikista parasta, rakkaiden seurassa.

Tyttäreni ja ihanan ystäväni, kikkarapää Fridan kanssa.

Meille kaikille tämä talvinen ja luminen Suomenlinna oli uusi kokemus.

Fridan kanssa kävimme viime vuonna Tammikuussa kuvailemassa,

 itseasiassa minun syntymäpäivänä,

 lumetonta Suomenlinnan luontoa ja auringonlaskua myrskytuulessa.

Ihastellen aaltojen ilotulituksesta.

(Postaus täältä.)

Nyt meri jäätynyt mutta aaltojen syvän huminan ja mörähtelyn saattoi kuulla

 sekä nähdä

kohdissa jossa jään pinta silkin pehmeää.

Jos joku kysyisi, onko meri kauniimpi jäätyneenä tai aaltoineen.

En osaisi vasta.

Meri minulle aina sydäntä lähellä.

Kaunis, kiehtova, maaginen ja kunnioitusta herättävä.

Toistin varmaan kaksikymmentä kertaa 

tämän melkein neljän tunnin aikana ääneen

"en kestä, täällä niin kaunista"

Kiitos ikimuistoista päivästä R& Frida.

Täydellinen viime viikko

 Viime viikolla oli taas työviikko.

Kiva sellainen.

Tämä viikko taas kotoilua.

Työpäivien jälkeen olen ollut hyvää energiaa ja tarmoa täynnä.

Tehnyt pitkiä lenkkejä lämpimässä kevät ilmassa nauttien 

kaikilla aisteilla heräilevästä luonnosta ja upeista auringonlaskuista.

 Eilen jatkoin projektia jota aloin kuvaamaan viimekesänä.

Minä taas aivan liekeissä.

Tuntui jopa oudolta että sain mukaani assarin ja roudarin:)

Ajelimme pakettiautolla ympäri Porvoon maaseutuja kivoja kuvauspaikkoja etsien.

Ajomatkoilla juttelimme todella syvällisiä parisuhteista,  äiteydestä,  lasten kasvattamisesta,

surusta, menettämisestä, sen pelosta sekä ilosta ja onnesta.

Viisi tuntia meni kuin siivillä ja kuvia kamerassa toista sataa.

Ennen kotiin menoamme ajoimme vielä Joutsenlammen kautta

ihailemaan näiden laulua ja kaunista yhdessäoloa.

Huomenna saan jälleen tyttäreni pariksi päiväksi kotiin

joten tästäkin tulee täydellinen viikko.

Hiljentymistä

 Eilen hektisen työpäivän jälkeen en ajanut suoraan kotiin.

Nälkä kurni vatsassa, päässä humisi eikä ajatus luistanut.

Kotipihaan saapuessani tein U-käännöksen ja ajoin paikkaan jossa

tällähetkellä majailee satoja laulujoutsenia.

Tarkoitus oli käydä ihan pikaisesti, ja ottaa muutama kuva.

  Tiesin että kotona odotteli kaksi karvakuonoa malttamattomana

kotiin tuloani ja iltalenkille menoa.

Kuinkas kävikään.

Paikalle päästyäni rauha laskeutui ja aika pysähtyi.

Istuin kivellä lumoutuneena katsellen näiden ylväiden lintujen

laulua ja yhdessäoloa.

Kun vilu hiljalleen hiipi, havahduin ja huomasin 

että yli tunti oli vierähtänyt.

Kotiin ajaessani kiire ja kireys 

oli tipotiessään ja ajatuskin taas kristallin kirkas.

Rauhaisaa sunnuntaipäivää täältä rannikolta.

Myrskyssä

Minulla ruhtinaalliset kolmen päivän vapaat.

Vielä viikko sitten ajattelin tekeväni kaikkea muuta kun viettää aikaa neljän seinän sisällä.

Itse en ole mitenkään hysteerinen tämän kaikkien huulilla olevan viruksen suhteen

vaikka astmani takia riskiryhmään kuulunkin.

Ajatus ison väkijoukon ympäröimänä 

ei vaan nyt tunnu houkuttelevalta saatikka viisaalta.

Eilen iltapäivällä hyppäsin autoon ja lähdin Porvoon eteläkärkeen Emäsaloon

nauttimaan auringosta, merestä ja aalloista.

Karvakuonot jätin tällä kertaa kantaa pään kautta opitusta syystä:

Kokeile hyppiä kallioilla ja kivillä kahden flexin kanssa jotka vetää kummatkin eri suuntaan.

Yritä sitten vielä kuvata kun kummatkin kädet jo käytössä.

Myönnän että tunnen aina ison piston rinnassa kun lähden ulkoilemaan ilman poikia.

Reissu venähti suunniteltua pitemmäksi

 kun autolleni mennessäni surffari puki märkäpukua päällensä.

Olihan tää nyt pakko nähdä. Maaliskuu ja lainelautailua.

Surffarin harmiksi tuuli oli jo tyyntynyt ja joutui pitkiä aikoja odottamaan sitä oikeaa aaltoa.

Puoli tuntia aikasemmin vauhti olisi ollut hurjaa.

 TODELLA ISO RESPECT

tälle lainelautalijalle 

joka todella tunsi aallot ja meren voiman

kuin omat taskunsa.

Kesät saaristossa eläneenä olen oppinut kunnioittamaan 

merta ja sen voimaa.

Pitäkää huoli itsestänne!

Rooma, mun silmin

Viime viikolla tyttäreen kanssa neljä päivää Roomassa.

Sininen taivas ja kevättä rinnassa.

Kuvia kamerassa 420.

Kaikki nähtävyydet koluttu ja kuvattu mutta niitä en nyt jaa,

vaan sen minkä minä Roomasta näin.

Josta minä nautin, ihailin, ihmettelin.

Rooman kaduille kaikkine väreineen myös tämä mustavalkoinen 

tunnelma tuntui oikealta. Minusta tuntui että aika pysähtyi.

Kuin olisin aikamatkalla jossa entinen ja tämä päivä sekoittuvat.

Ensin ajattelin että teen kokonaan mustavalkoisen postauksen

mutta silloin jotain mun näkemästä Roomasta olisi jäänyt puuttumaan.

 

Mun kompassi joka ui kuin kala vedessä.
Joka paikassa!

Ripein askelin, päämäärä suunniteltuna joka aamu.

Totesin jo ekana aamuna mitähän tästä seuraa...

Yksi fiilistelee, toinen painaa tuhatta ja sataa askelia ja kilometriä laskien.

Torstaina  meidän hotellihuone  alkoi tuntua liian pieneltä tilalta meille kahdelle.
Itse olin kireä kuin viulun kieli ja sehän sitten tarttuu sekunnissa.
Totesin, timeout, nyt pakko saada hetki omaa aikaa.
Älkää ymmärtäkö väärin,
  viihdymme yhdessä enemmän kuin hyvin ja tytär ehdottomasti
mun parasta matkaseuraa, mutta joskus neljä päivää 24/7 vaan on meille liikaa.

Tytär siis lähti moikkaan Paavia Vatikaanin ja minä menin Ikeaan.

Illalla kun pöly laskeutunut oltiin taas me.

Äiti ja tytär. Parhaat ystävät.

Jotka kikattelee yhdessä siinä päivällä liiaksi pieneksi käyneensä 

hotellihuoneessa, parisängyssä, meidän huonoille vitseille.

Jotka oikeasti todella hauskoja.

Harva niitä vaan ymmärtää.

 (sekä Antti Holman "Harpunsoittajan vaimo" blogille)

Katutaidetta oli ilo katsoa.

Asia myös joka ei kiinnostanut tytärtä pennin vertaa :)

Ruokapaikat ihania, lukuunottamatta ensimmäistä iltaa

kun me kummatkin mahat kurnivana menimme kivaan katu ravintolaan jossa saimme

lämpölamppujen alla istua ulkona. 

Ovella meille näytettiin ruokalistaa jossa toinen toistaan maukkaampia pizzoja.

Tilausta tehdessämme ilmeni kuitenkin että "today, no pizza, only pasta"

Tilasin pastan koska muuten olisin saattanut jopa tappaa jonkun.

Tyttärelle pasta kelvannut mutta sanoi että syö vaan,

mä pärjään mutta näytti myös siltä että kohta tulee ruumiita.

Tarjoilija jopa sen huomasi ja toi ilmaista pientä purtavaa nälkäiselle lapselleni.

Hotellilla tytärkin sitten sai ruokaa.

Minulle etukäteen kerrottiin

 että sotilaita joka puolella, tuo turvallisuuden tunnetta.

Minä koin asian tosi ahdistavana.

Paikoissa joissa satoja ihmisiä ja sotilaita rynnäkkökivääri kaulassa.

Ymmärrän toki että nämä turvaamassa meitä turisteja mutta herätti minussa kysymykseen 

miksi maailmasta tullut tällainen paikka jossa joku saattaisi haluta tappaa 

tuntemattomia ihmisiä jonkun aatteen vuoksi.

Tyttären mielestä yllä olevaa kuvaa en olisi saanut ottaa.

Otin ja nähtiin paljonkin köyhyyttä ja kodittomia.

Näillä katujen asukeilla myös matkassa mukana koiria.

Ja sydäntä särki vielä enemmän.

Mutta ymmärsin, tämän uskollisen ystävän.

Joka ei isäntäänsä jätä.

Rooma, kiitos.
Ihanaa viikonloppua!