Minun Huhtikuu

Kevään myötä täälläkin aletaan taas herätä eloon.

Viimeiset muutamat kuukaudet olen toiminut kuin robotti.

Herännyt, vienyt koirat ulos, lähtenyt töihin, laittanut maskin kasvoille,

tullut kotiin, vienyt koirat ulos ja mennyt nukkumaan.

Joo, tätähän tämä arki on meillä kaikilla mutta vaikka aika erakkoluonne olenkin

kaipaan ystävien kanssa extemporee iltoja, tyttären ja mun ulkomaan matkoja, kasvoja ja maskin alle piiloon jäävää hymyjä.

 Vapaa päivinä olen tehnyt asioita josta saan virtaa.

Kuvannut.

Istunut kalliolla kun vielä kylmä meri saa posket punaiseksi.

Nauttinut äänestä ja meren tuoksuta.

 Koirien aidosta riemusta ja ilosta kun saavat vapaana juosta metsässä.

Lämpimistä illoista . Kuun valossa.

 Luonnosta joka herännyt eloon.

Sadepisaroista jotka teki parvekelaseihini hymyileviä kummituksia.

Kesä on kohta tällä ja tämä perhe muuttaa saaristoon!

Ilmassa hyvää mieltä ja mukavaa yhdessäoloa

Se tunne kun talvipakkasella lämpö vyöryy kuin hyökyaallon tavoin

joka suonista sisälle kehoon.

Hengittää syvään ja on pakahtua luonnon kauneudesta.

Tuntea kuinka auringon säteet lämmittää tuulesta kylmentyneitä poskia.

Mikä kaikista parasta, rakkaiden seurassa.

Tyttäreni ja ihanan ystäväni, kikkarapää Fridan kanssa.

Meille kaikille tämä talvinen ja luminen Suomenlinna oli uusi kokemus.

Fridan kanssa kävimme viime vuonna Tammikuussa kuvailemassa,

 itseasiassa minun syntymäpäivänä,

 lumetonta Suomenlinnan luontoa ja auringonlaskua myrskytuulessa.

Ihastellen aaltojen ilotulituksesta.

(Postaus täältä.)

Nyt meri jäätynyt mutta aaltojen syvän huminan ja mörähtelyn saattoi kuulla

 sekä nähdä

kohdissa jossa jään pinta silkin pehmeää.

Jos joku kysyisi, onko meri kauniimpi jäätyneenä tai aaltoineen.

En osaisi vasta.

Meri minulle aina sydäntä lähellä.

Kaunis, kiehtova, maaginen ja kunnioitusta herättävä.

Toistin varmaan kaksikymmentä kertaa 

tämän melkein neljän tunnin aikana ääneen

"en kestä, täällä niin kaunista"

Kiitos ikimuistoista päivästä R& Frida.

Viikko lintubongarin elämää

Nämä pikkuiset Räkättirastaan rääpäleet vilahtivat jo edellisessä postauksessa ja ansaitsevat

ihan omansa,

  koska niin viihdyttäneet minun viime viikkoa.

Aivan parvekkeeni vieressä kasvaa valtavan kokoinen vaahtera jonne rakentaneet pesänsä.

Koska parveke lasitettu on minulle jo aikaisin keväästä kuin toinen olohuone.

Aamukahvit täällä nauttinut leudon talven myötä jo Tammikuusta lähtien. 

Yllätyin suuresti

 kun en ollut huomannut koko pesän rakennus urakkaa ollenkaan

koska parvekkeella istuessani

 nautin juuri eniten luonnon ja sen ympärillä elävien eläimien katselusta.

Äitienpäivänä kuitenkin aamulla bongasin nämä oranssinkeltaiset ammottavat suut.

Ja sen jälkeen olin totaalisesti koukussa.

Viritin jalustan parvekkeelle josta kerroin myös tyttärelleni erään puhelun sivulauseessa joka tokaisi 

"äiti, ootko tosissas, hanki elämä"

Kyllä täällä varmaan naapurikin 

 miettinyt että mitähän toi naapurin akka tuolla

parvekkeella oikeen kuvailee???

Välillä tuli fiilis että kuvaaminen ei ollut myöskään heidän mieleen Angry birds ilme ainaskin täydellinen.

Tottuivat kyllä minuun ja kameraan.

Ensimmäinen lensi pesästä Lauantaina ja kaksi muuta mitä ilmeisemmin Sunnuntai aamuna kukon laulun aikaan kun meillä vielä nukuttiin.

Herätessäni pesässä vielä tämä yksi.

Huusi ruokaa kurkku suorana pesän reunalla mutta emo ei tultu ruokkimaan.

Kaivoi kyllä matoja ruohikosta ja vei ruusupuskissa lymyäville "veljeksille"

 Minä itku silmäkulmassa kameran takana.

Ajatellen ettei tämä kaunis tarina voi päättyä näin.

Mustat pilvet nousi taivalle, tuuli yltyy ja alkoi satamaan rakeita.

 (hain untvatakin koska olen itsekkin jo ihan umpijäässä)

Ja silloin emo saapui. 

Työnsi poikasen syvälle pesään ja lämmitti

tätä lumisateen yli.

Sateen loputtua lensi pois ja hetken päästä toi poikaselle valtavan kokoisen madon.

Madon syötyään tämä viimeinen rääpäle nousee kuin kotka pesän reunalle

todeten että nyt on mun aika lähteä.

Räpyttelee siipiään ja putoaa ei todellakaan tyylikkäässä mahalaskussa, onneksi pehmeälle nurmikolle nurmikolle.

Hetken, ensimmäisestä "lennosta" makasi korkeasta pudotuksesta pelästyneenä tovin nurmikolla kunnes iloisin mielen pomppi ruusupuskien suojiin jossa kaikki muut odottivat

piipittäen.

Vielä on jäljellä tämä niin upeasti rakennettu pesä

muistuttamassa kuinka läheltä saanut katsella jotain ainutlaatuista.

Lomautus tunnelmia

Minulla tilanne että joka toisen viikon töissä ja joka toisen kotona.

Jota jatkunut jo yli kuukauden.

Aluksi tilanne jopa vei yöunet ja kiristi kaulaa kuin liian piukkaan laitettu kaulahuivi.

Prioriteetit kun päässään laittaa uusiksi.

Tilanne on, mikä on eikä murehtimalla muuksi muutu.

Isosti kiitollinen olen myös sitä että saan tehdä töitä joka toinen viikko.

Tyttäreni työt totaalisesti loppunut ravintolassa ja kuinka pitkäksi aikaa?
Myönnettäköön että huoli tästä miten

 pärjää kun omakin tilanne taloudellisesti toisenlainen.

Viime Sunnuntaina, äitienpäivänä, parveketta siivotessani huomasin tämän 

aivan minun parvekkeen ulkopuolella olevaan vaahteraan rakennetun pesän.

Näitä nyt seuraillut päivittäin.

 Naapurit ja ohi kulkevat saattavat kyllä ihmetellä parvekkeelle viritettyä 

kamera jalustaa ja minua sielä kameran takana :)

Nämä pienet untuvikot kasvaneet hurjaa

 vauhtia ja tänään jo yksi pikkuinen kuiva harjoitteli lentämistä.

Luin, että nämä räkättirastaat lentävät pesästä ennen kun oikeastaan osaavat lentää.

Niin toivon että saan ikuistettu myös tämän.

Todettiin yhdessä, selvitään.

 Olen ottanut kaiken irti näistä ylimääräistä kotoiluviikosta.
Ronja ollut aina pari päivää täällä kun en ole ollut töissä.
Tehty yhdessä ruokaa, leivottu, ulkoiltu tai vaan maattu ja katseltu yhdessä jotain sarjaa tai leffaa.
Ihan parasta.
Eilen tehtiin roadtrip Turkuun mutta tästä matkasta joskus myöhemmin.

Kun hain Ronjan kotiin Keskiviikkona, kaatosateessa, ajettiin Roihuvuoren kautta.

Saatin olla kylmässä ja sateisessa säässä ihan kaksistaan.

Kotonakin pikkaisen järjestystä laiteltu uusiksi parvekkeen siivouksen myötä.

Mulla kun on se punainen lanka aina ollut se kodin juttu.

Koiruudet tämän tilanteen myötä lisääntyneet meidän pienessä taloyhtiössä.

Ennen tätä täällä asustellut kolme, mun kaksi ja naapurin rapun ystävättären koira Miina.

Tänään laskin että näitä karvakuonoja täällä kahdeksan joista neljä pentua.

Kuvassa naapurin utelias Pablo.

Mun karvakuonot nauttineet mun kotona olosta ja Luca eritoten Ronjan kotona piipahduksita.

Lucalla ja tyttärelläni

 jonkinlainen maagien yhteys jota ihana katsella.

Loivat varmaan tämän ikuisen yhteen kuulumisen kun haimme tämän silloisen pienen käteen mahtuvan rääpäleen

 Oulusta kaksi ja puoli vuotta sitten.

Kotiintulo matkan nukkui turvallisuutta tuntien tyttären sylissä.

Ihanaa viikonloppua!