Ilmassa hyvää mieltä ja mukavaa yhdessäoloa

Se tunne kun talvipakkasella lämpö vyöryy kuin hyökyaallon tavoin

joka suonista sisälle kehoon.

Hengittää syvään ja on pakahtua luonnon kauneudesta.

Tuntea kuinka auringon säteet lämmittää tuulesta kylmentyneitä poskia.

Mikä kaikista parasta, rakkaiden seurassa.

Tyttäreni ja ihanan ystäväni, kikkarapää Fridan kanssa.

Meille kaikille tämä talvinen ja luminen Suomenlinna oli uusi kokemus.

Fridan kanssa kävimme viime vuonna Tammikuussa kuvailemassa,

 itseasiassa minun syntymäpäivänä,

 lumetonta Suomenlinnan luontoa ja auringonlaskua myrskytuulessa.

Ihastellen aaltojen ilotulituksesta.

(Postaus täältä.)

Nyt meri jäätynyt mutta aaltojen syvän huminan ja mörähtelyn saattoi kuulla

 sekä nähdä

kohdissa jossa jään pinta silkin pehmeää.

Jos joku kysyisi, onko meri kauniimpi jäätyneenä tai aaltoineen.

En osaisi vasta.

Meri minulle aina sydäntä lähellä.

Kaunis, kiehtova, maaginen ja kunnioitusta herättävä.

Toistin varmaan kaksikymmentä kertaa 

tämän melkein neljän tunnin aikana ääneen

"en kestä, täällä niin kaunista"

Kiitos ikimuistoista päivästä R& Frida.

Karvakuonojen riemua

Saaristossa hau!

Olkoon tää nyt Titon ja Lucan puheenvuoro:

Nautitaan ihan joka aisteilla täällä saaristossa.

Saadaan tulla ja mennä ihan oman fiiliksen mukaan kun mökin ovi aina auki.

Öisin

 meidän emäntä kylläkään ei

 kovasti ilahdu kun jompikumpi meistä kuulee

hiiren, hirven tai karhun puskissa hiipivän ja haukkuen syöksymme ulos.

Emännän mukaan vaan tuuli mutta eihän se tajua näistä meidän jutuista yhtään mitään.

Hiekkaranta on meidän saaren paras paikka

mutta sieltä tullessamme joudumme aina suihkuun emäntä kun tänä kesänä ostanut sellaiseen

kapistuksen jonka laittaa ämpäriin.

Kuulemma ikävää nukkua kun sänky täynnä hiekkaa.

Hienohelma.

Noin suurimmaksi osaksi olemme tulleet toimeen.

Pieni painiottelu kylläkin otettiin pari viikkoa sitten ja siinä sitten sain

mun höyhenen painoisen iso broidin jalan jotenkin väärään asentoon.

Oli kuulemma mennyt sijoiltaan.

Sori vahinko. 

Olen pomo, tai ainaskin kovasti yritän.

Nyt tulee emäntä tänne myös huuteleen.

"onneksi oli kätilö paikalla joka napsautti Titon jalan oikeaan asentoon"

Vahinko, sori, mutta ymmärräthän  että yritän kovasti ottaa tässä meidän laumassa pomon roolia.

Aina tota vanhaa herraa paapotaan.

En ymmärrä.

Emäntä täällä kyllä määrä. 

Määrä paikan.

Mutta aina voi haasta.

Saaristossa terkut.

PS: Se lupasi viedä meidät ilta lenkille hiekkarannalle!

Ok.

Sitten suihkun kautta.

Viikko lintubongarin elämää

Nämä pikkuiset Räkättirastaan rääpäleet vilahtivat jo edellisessä postauksessa ja ansaitsevat

ihan omansa,

  koska niin viihdyttäneet minun viime viikkoa.

Aivan parvekkeeni vieressä kasvaa valtavan kokoinen vaahtera jonne rakentaneet pesänsä.

Koska parveke lasitettu on minulle jo aikaisin keväästä kuin toinen olohuone.

Aamukahvit täällä nauttinut leudon talven myötä jo Tammikuusta lähtien. 

Yllätyin suuresti

 kun en ollut huomannut koko pesän rakennus urakkaa ollenkaan

koska parvekkeella istuessani

 nautin juuri eniten luonnon ja sen ympärillä elävien eläimien katselusta.

Äitienpäivänä kuitenkin aamulla bongasin nämä oranssinkeltaiset ammottavat suut.

Ja sen jälkeen olin totaalisesti koukussa.

Viritin jalustan parvekkeelle josta kerroin myös tyttärelleni erään puhelun sivulauseessa joka tokaisi 

"äiti, ootko tosissas, hanki elämä"

Kyllä täällä varmaan naapurikin 

 miettinyt että mitähän toi naapurin akka tuolla

parvekkeella oikeen kuvailee???

Välillä tuli fiilis että kuvaaminen ei ollut myöskään heidän mieleen Angry birds ilme ainaskin täydellinen.

Tottuivat kyllä minuun ja kameraan.

Ensimmäinen lensi pesästä Lauantaina ja kaksi muuta mitä ilmeisemmin Sunnuntai aamuna kukon laulun aikaan kun meillä vielä nukuttiin.

Herätessäni pesässä vielä tämä yksi.

Huusi ruokaa kurkku suorana pesän reunalla mutta emo ei tultu ruokkimaan.

Kaivoi kyllä matoja ruohikosta ja vei ruusupuskissa lymyäville "veljeksille"

 Minä itku silmäkulmassa kameran takana.

Ajatellen ettei tämä kaunis tarina voi päättyä näin.

Mustat pilvet nousi taivalle, tuuli yltyy ja alkoi satamaan rakeita.

 (hain untvatakin koska olen itsekkin jo ihan umpijäässä)

Ja silloin emo saapui. 

Työnsi poikasen syvälle pesään ja lämmitti

tätä lumisateen yli.

Sateen loputtua lensi pois ja hetken päästä toi poikaselle valtavan kokoisen madon.

Madon syötyään tämä viimeinen rääpäle nousee kuin kotka pesän reunalle

todeten että nyt on mun aika lähteä.

Räpyttelee siipiään ja putoaa ei todellakaan tyylikkäässä mahalaskussa, onneksi pehmeälle nurmikolle nurmikolle.

Hetken, ensimmäisestä "lennosta" makasi korkeasta pudotuksesta pelästyneenä tovin nurmikolla kunnes iloisin mielen pomppi ruusupuskien suojiin jossa kaikki muut odottivat

piipittäen.

Vielä on jäljellä tämä niin upeasti rakennettu pesä

muistuttamassa kuinka läheltä saanut katsella jotain ainutlaatuista.

Täydellinen viime viikko

 Viime viikolla oli taas työviikko.

Kiva sellainen.

Tämä viikko taas kotoilua.

Työpäivien jälkeen olen ollut hyvää energiaa ja tarmoa täynnä.

Tehnyt pitkiä lenkkejä lämpimässä kevät ilmassa nauttien 

kaikilla aisteilla heräilevästä luonnosta ja upeista auringonlaskuista.

 Eilen jatkoin projektia jota aloin kuvaamaan viimekesänä.

Minä taas aivan liekeissä.

Tuntui jopa oudolta että sain mukaani assarin ja roudarin:)

Ajelimme pakettiautolla ympäri Porvoon maaseutuja kivoja kuvauspaikkoja etsien.

Ajomatkoilla juttelimme todella syvällisiä parisuhteista,  äiteydestä,  lasten kasvattamisesta,

surusta, menettämisestä, sen pelosta sekä ilosta ja onnesta.

Viisi tuntia meni kuin siivillä ja kuvia kamerassa toista sataa.

Ennen kotiin menoamme ajoimme vielä Joutsenlammen kautta

ihailemaan näiden laulua ja kaunista yhdessäoloa.

Huomenna saan jälleen tyttäreni pariksi päiväksi kotiin

joten tästäkin tulee täydellinen viikko.

Hiljentymistä

 Eilen hektisen työpäivän jälkeen en ajanut suoraan kotiin.

Nälkä kurni vatsassa, päässä humisi eikä ajatus luistanut.

Kotipihaan saapuessani tein U-käännöksen ja ajoin paikkaan jossa

tällähetkellä majailee satoja laulujoutsenia.

Tarkoitus oli käydä ihan pikaisesti, ja ottaa muutama kuva.

  Tiesin että kotona odotteli kaksi karvakuonoa malttamattomana

kotiin tuloani ja iltalenkille menoa.

Kuinkas kävikään.

Paikalle päästyäni rauha laskeutui ja aika pysähtyi.

Istuin kivellä lumoutuneena katsellen näiden ylväiden lintujen

laulua ja yhdessäoloa.

Kun vilu hiljalleen hiipi, havahduin ja huomasin 

että yli tunti oli vierähtänyt.

Kotiin ajaessani kiire ja kireys 

oli tipotiessään ja ajatuskin taas kristallin kirkas.

Rauhaisaa sunnuntaipäivää täältä rannikolta.

Myrskyssä

Minulla ruhtinaalliset kolmen päivän vapaat.

Vielä viikko sitten ajattelin tekeväni kaikkea muuta kun viettää aikaa neljän seinän sisällä.

Itse en ole mitenkään hysteerinen tämän kaikkien huulilla olevan viruksen suhteen

vaikka astmani takia riskiryhmään kuulunkin.

Ajatus ison väkijoukon ympäröimänä 

ei vaan nyt tunnu houkuttelevalta saatikka viisaalta.

Eilen iltapäivällä hyppäsin autoon ja lähdin Porvoon eteläkärkeen Emäsaloon

nauttimaan auringosta, merestä ja aalloista.

Karvakuonot jätin tällä kertaa kantaa pään kautta opitusta syystä:

Kokeile hyppiä kallioilla ja kivillä kahden flexin kanssa jotka vetää kummatkin eri suuntaan.

Yritä sitten vielä kuvata kun kummatkin kädet jo käytössä.

Myönnän että tunnen aina ison piston rinnassa kun lähden ulkoilemaan ilman poikia.

Reissu venähti suunniteltua pitemmäksi

 kun autolleni mennessäni surffari puki märkäpukua päällensä.

Olihan tää nyt pakko nähdä. Maaliskuu ja lainelautailua.

Surffarin harmiksi tuuli oli jo tyyntynyt ja joutui pitkiä aikoja odottamaan sitä oikeaa aaltoa.

Puoli tuntia aikasemmin vauhti olisi ollut hurjaa.

 TODELLA ISO RESPECT

tälle lainelautalijalle 

joka todella tunsi aallot ja meren voiman

kuin omat taskunsa.

Kesät saaristossa eläneenä olen oppinut kunnioittamaan 

merta ja sen voimaa.

Pitäkää huoli itsestänne!