Upea viikko takana,
jonka kruunasi tämän päivän allergiasairaala käynti.
Liikuttava kohtaaminen minua 2014 ostastolla hoitaneen
lääkärin kanssa sattumalta sairaalan käytävällä.
Long story short:
(niin lyhyeksi kun voin tämän kiteyttää)
Kuin salama kirkkaalta taivaalta
sairastuin neljä vuotta sitten todella ärhäkkään
atooppiseen ihottumaan.
En saanut öitä nukuttua kutinan takia.
Kasvoista varpaankärkiin iho rikki.
Iho tulehtui.
Kammottavia kortisoonikuureja toisen perään.
Suorittaja kun olen en suostunut jäämään
sairaslomalle.
Olin henkisesti aivan romuna.
Aamuisin pelistä katsoi takasin outo ihminen,
joka ei ollut minä.
En voinut laittaa hiuksiani kun päänahka niin kuiva.
En laitta ripsiväriä kun iho niin rikki.
En olisi aamulla edes halunnut pukea vaatteita päälle
koska pukeminen sattui.
Saatika suihkussa käyminen.
Kuin joku pistänyt kymmenentuhatta neulaa ihosi alle
ja se kirvely ja kutina jälkeenpäin.
Kunnes tuli piste ja joku vihdoin viisas lääkäri
laittoi käteeni läheteen heti Meilahteen.
Ja sinne jäin,
kahdeksi viikoksi.
Kunnes löytyi lääke joka auttoi.
Sika kallis, paljon riskejä, ja ehdottomati
EI AURINKOA
(jota aina rakastanut)
Mutta to the point.
Tänään kontrollikäynillä.
Lääkitys lopetettiin.
Terveen paperit.
Oman ilon ja onnen keskellä
minua
kahdesti osastolla hoitanut lääkäri
sattumoisin näki minut lähtiessäni käytävällä
juoski perääni halasi ja sanoi
"Pia,
sinut tulen muistamaan aina
toivottavasti
ettei tavata näillä käytävillä enään,
kehkut sisältä ja ulkoa"
Itku tuli, hymyn kera:)
