Tarkoitus jakaa teille
ihan muita kuvia
mutta nämä tuntui tänään vaan niin oikealta.
Minulta moni kysynyt ja jopa ihmetellyt kuinka kauan aijon jatkaa tätä
saaristossa oloa sekä sitä että kuinka päivästä toiseen, nyt jo yli kuukauden,
jaksan ja viitsin ajaa täältä töihin.
Tässä yksi syy.
Kuvat kertokoon.
Suurin syy.
Tämä mulle niin rakas paikka!
Mökkin ja sauna remontin myötä
tästä tuli meille asuttava, freesi ja niin kaunis kakkoskoti.
Jos olisi mahdollista, oikeasti, asuin täällä vuoden ympäri.
Tämän illan auringonlasku.
Omasta mielestäni yksi kauneimmista.
Koiratkin jotenkin lumotui.
Hiljaisuudesta ja ehkä jopa musta huokui rauhaa ja hyvää oloa.
Yleensä joko alkaa komennus, haukkumisen muodossa tai Titon yläoktaavissa
tärykalvoihiin sattuva vikinä, ei jaksa enään kökötellä.
Mutta ei tänään.
Istuttiin kaikki kolme yli tunnin kalliolla ihaillen kaunista iltaa.
Tito painautui minua vasten, syvään huokaisten.
Luca myös yllättävän pitkään tosi rauhallinen kunnes yritti elämää kalastajana.
Nimittäin heti auringonlaskun jälkeen ranta kuhisi pieniä
pikkukaloja jotka nappasivat meren pinnasta itikoita.
Luca joka jahtaa hyttysistä sudenkorentoihin
tietty kiinnostui...
Ymmärtämättä, vieläkään, että kallio on liukas.
Seuraavana minä kalastamassa koiraa kuivalle maalle.
Tais olla kuudes kerta...
Jotkut kun ei kerrasta opi:)
Öitä.
Pia ja pojat.
