Vihdoin, ensimmäinen saaristo viikonloppu!

Viime Lauantai iltana, 
töiden jälkeen hain tyttären matkaan Stadista

 ( noloa kuulemma sano Helsingistä)

Porvoosta nappasimme karvakuonot reissuun mukaan, kävimme
 pikaisesti ruokakaupassa.

Ja sitten SAARISTOON!!!

Syke laski ja rauha valtasi mielen kun hyppäsimme veneeseen
 tietäen kuitenkin

mikä armoton hiirien papana määrä meitä mökillä oli odottamassa.

Vika täysin minun kun olin unohtanut viime syksynä tukkia takasta niiden lempi reitin sekä

uuden keittiön myötä tiski kaappiin jäänyt hiirille mentävä rako sekä pahin virhe,

roskapusseille tarkoitettu astia oikeen päin, joten papanoiden lisäksi 
roska-astia täynnä muumioituneita hiiren raatoja.

Kannoimme melkein kaiken mökin sisältä terassille ja

kuurasimme Lauantai iltamyöhään mökin lattiasta kattoon.

Ehdimme kuitenkin siivousurakan nauttimaan kauniista auringonlaskusta sekä takkatulen lämmöstä.

Aamulla heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen lintujen viserrykseen ja kauniiseen auringonpaisteeseen.

Saaren kaunis vehreys on näin alkukesästä kauneimmillaan.
Yllätyin, koska muutama viikko sitten saarella käydessäni puissa ei ollut edes hiirenkorvia.

Tänä vuonna tein lupauksen että mustikat kerään talteen
ainaskin kukinta lupaa mahtavaa satoa.
Huomasin myös enimmäistä kertaa huomata että puolukka kukkii.

Sunnuntai aamuna siivosin terassin jonka jälkeen suuntasimme meidän saaren hiekkarannalle
joka karvakuonojen ehdottomasti THE TOP ONE paikka.
Täällä Tito unohtaa olevansa vanha ja jaksaa juosta kilpaa rantaa ees sun taakse
jahdaten paljon nopeampaa ja ketterämpää pikkubrodiaan.
Canonin kanssa tässä vauhdissa ei edes pysy perässä, eikä harmita epäskarpit kuvat lainkaan sillä
 tätä iloa ja vapauden riemua on aina yhtä ihanaa sivusta seurata.

Illalla kylläkin Tito niin väsynyt päivän leikeistä että ei meinannut jaksaa mukaan
tarkkailemaan pihan siivous puuhia, vinkui vaan onnettomana terassilla.
Tito kun on mun varjo jonka aina mukana sielä missä minäkin.
Tytär kantoi herran rantaan ja teki takistaan Titolle paikan josta sai seurailla meidän touhuamista.
Hetken yritti tsempata kunnes nukahti kirjaimellisesti istuvalleen.

Illalla kävimme saunassa, grillasimme tyttären valmistamia taivaallisen hyviä herkkuja terassilla 
avotulen ääressä tyynessä illassa auringonlaskua ihaillen.
Skumpalla skoolailen.

Minä yhden lasillisen ja tytär loppu pullon.
Ketutti kun elämä välillä on vastoinkäymisiä täynnä eikä aina ehkä aivan oikeudenmukainen.
Voin kertoa että tässä ei auttanut äidilliset puheet
"kaikella on tarkoitus" tai "kyllä kaikki vielä järjestyy"

Maanataina iltana
 kun kannoin meidän laukut veneeseen mun "varjo" oli hävinnyt.

Joku muukin kuin minä
 oli sitä mieltä että täältä en halua lähteä pois!

Viikko lintubongarin elämää

Nämä pikkuiset Räkättirastaan rääpäleet vilahtivat jo edellisessä postauksessa ja ansaitsevat

ihan omansa,

  koska niin viihdyttäneet minun viime viikkoa.

Aivan parvekkeeni vieressä kasvaa valtavan kokoinen vaahtera jonne rakentaneet pesänsä.

Koska parveke lasitettu on minulle jo aikaisin keväästä kuin toinen olohuone.

Aamukahvit täällä nauttinut leudon talven myötä jo Tammikuusta lähtien. 

Yllätyin suuresti

 kun en ollut huomannut koko pesän rakennus urakkaa ollenkaan

koska parvekkeella istuessani

 nautin juuri eniten luonnon ja sen ympärillä elävien eläimien katselusta.

Äitienpäivänä kuitenkin aamulla bongasin nämä oranssinkeltaiset ammottavat suut.

Ja sen jälkeen olin totaalisesti koukussa.

Viritin jalustan parvekkeelle josta kerroin myös tyttärelleni erään puhelun sivulauseessa joka tokaisi 

"äiti, ootko tosissas, hanki elämä"

Kyllä täällä varmaan naapurikin 

 miettinyt että mitähän toi naapurin akka tuolla

parvekkeella oikeen kuvailee???

Välillä tuli fiilis että kuvaaminen ei ollut myöskään heidän mieleen Angry birds ilme ainaskin täydellinen.

Tottuivat kyllä minuun ja kameraan.

Ensimmäinen lensi pesästä Lauantaina ja kaksi muuta mitä ilmeisemmin Sunnuntai aamuna kukon laulun aikaan kun meillä vielä nukuttiin.

Herätessäni pesässä vielä tämä yksi.

Huusi ruokaa kurkku suorana pesän reunalla mutta emo ei tultu ruokkimaan.

Kaivoi kyllä matoja ruohikosta ja vei ruusupuskissa lymyäville "veljeksille"

 Minä itku silmäkulmassa kameran takana.

Ajatellen ettei tämä kaunis tarina voi päättyä näin.

Mustat pilvet nousi taivalle, tuuli yltyy ja alkoi satamaan rakeita.

 (hain untvatakin koska olen itsekkin jo ihan umpijäässä)

Ja silloin emo saapui. 

Työnsi poikasen syvälle pesään ja lämmitti

tätä lumisateen yli.

Sateen loputtua lensi pois ja hetken päästä toi poikaselle valtavan kokoisen madon.

Madon syötyään tämä viimeinen rääpäle nousee kuin kotka pesän reunalle

todeten että nyt on mun aika lähteä.

Räpyttelee siipiään ja putoaa ei todellakaan tyylikkäässä mahalaskussa, onneksi pehmeälle nurmikolle nurmikolle.

Hetken, ensimmäisestä "lennosta" makasi korkeasta pudotuksesta pelästyneenä tovin nurmikolla kunnes iloisin mielen pomppi ruusupuskien suojiin jossa kaikki muut odottivat

piipittäen.

Vielä on jäljellä tämä niin upeasti rakennettu pesä

muistuttamassa kuinka läheltä saanut katsella jotain ainutlaatuista.

Lomautus tunnelmia

Minulla tilanne että joka toisen viikon töissä ja joka toisen kotona.

Jota jatkunut jo yli kuukauden.

Aluksi tilanne jopa vei yöunet ja kiristi kaulaa kuin liian piukkaan laitettu kaulahuivi.

Prioriteetit kun päässään laittaa uusiksi.

Tilanne on, mikä on eikä murehtimalla muuksi muutu.

Isosti kiitollinen olen myös sitä että saan tehdä töitä joka toinen viikko.

Tyttäreni työt totaalisesti loppunut ravintolassa ja kuinka pitkäksi aikaa?
Myönnettäköön että huoli tästä miten

 pärjää kun omakin tilanne taloudellisesti toisenlainen.

Viime Sunnuntaina, äitienpäivänä, parveketta siivotessani huomasin tämän 

aivan minun parvekkeen ulkopuolella olevaan vaahteraan rakennetun pesän.

Näitä nyt seuraillut päivittäin.

 Naapurit ja ohi kulkevat saattavat kyllä ihmetellä parvekkeelle viritettyä 

kamera jalustaa ja minua sielä kameran takana :)

Nämä pienet untuvikot kasvaneet hurjaa

 vauhtia ja tänään jo yksi pikkuinen kuiva harjoitteli lentämistä.

Luin, että nämä räkättirastaat lentävät pesästä ennen kun oikeastaan osaavat lentää.

Niin toivon että saan ikuistettu myös tämän.

Todettiin yhdessä, selvitään.

 Olen ottanut kaiken irti näistä ylimääräistä kotoiluviikosta.
Ronja ollut aina pari päivää täällä kun en ole ollut töissä.
Tehty yhdessä ruokaa, leivottu, ulkoiltu tai vaan maattu ja katseltu yhdessä jotain sarjaa tai leffaa.
Ihan parasta.
Eilen tehtiin roadtrip Turkuun mutta tästä matkasta joskus myöhemmin.

Kun hain Ronjan kotiin Keskiviikkona, kaatosateessa, ajettiin Roihuvuoren kautta.

Saatin olla kylmässä ja sateisessa säässä ihan kaksistaan.

Kotonakin pikkaisen järjestystä laiteltu uusiksi parvekkeen siivouksen myötä.

Mulla kun on se punainen lanka aina ollut se kodin juttu.

Koiruudet tämän tilanteen myötä lisääntyneet meidän pienessä taloyhtiössä.

Ennen tätä täällä asustellut kolme, mun kaksi ja naapurin rapun ystävättären koira Miina.

Tänään laskin että näitä karvakuonoja täällä kahdeksan joista neljä pentua.

Kuvassa naapurin utelias Pablo.

Mun karvakuonot nauttineet mun kotona olosta ja Luca eritoten Ronjan kotona piipahduksita.

Lucalla ja tyttärelläni

 jonkinlainen maagien yhteys jota ihana katsella.

Loivat varmaan tämän ikuisen yhteen kuulumisen kun haimme tämän silloisen pienen käteen mahtuvan rääpäleen

 Oulusta kaksi ja puoli vuotta sitten.

Kotiintulo matkan nukkui turvallisuutta tuntien tyttären sylissä.

Ihanaa viikonloppua!